Diippiä, niin diippiä ;)

Nyt on kahdeksas viikko lopuillaan Tiina Kasvi-paketilla. Yhtään treeniä en ole lintsannut. Kaksi repsahdusta tullut koko aikana. Yhden kerran söin sen pasta-aterian ja toisella kertaa otin kolme suklaapalasta töissä. Kummankaan kerran jälkeen en kummemmin ranteita aukonut, vaan jatkoin ohjelmaa normaalisti miten kuuluukin. Se Fazerin sininen maitosuklaa ei edes maistunut ihmeelliseltä, jotenkin liian imelältä ja makealta. Ei edes haluta laittaa kroppaan mitään epäterveellistä, kun se on nyt niin puhdistunut.


Tällä kertaa ajatuksissani ovat kaksi ystävääni, jotka sairastuivat yhtäkkiä vakavasti. Kaikki tapahtui kuin salama kirkkaalta taivaalta, normaalin arjen keskellä. Molemmat ovat kovia urheilijoita ja elämäntavat terveellisiä. Normaali työssäkäyvän arki sekä perheasiat mitä parhaimmin. Koskaan ei voi tietää, milloin joku tuolla jossain, päättää muuttaa elämäsi suuntaa pysyvästi. Et voi elää tavalla, että suunnittelet olevasi esimerkiksi elämäsi kunnossa kymmenen vuoden kuluttua tai että ensin koulu ja naimisiin, sitten talo ja lapset. Se ei vain mene niin. Elämää ei voi suunnitella ja käsikirjoittaa. Seuraava hetki voi mullistaa koko elämäsi, koska jossain tuolla, saattaakin varallesi olla aivan jotain muuta suunniteltuna kuin sinulla oli ajatuksissasi. Kannattaa elää siis jokainen hetki täysillä ja niin, että tiedät viimeisillä hetkillä, että minä yritin elää parhaimpani mukaan. Tein parhaani, enempään en olisi pystynyt. Oikeasti.


Moni on viime aikoina kysynyt minulta, "miten sä pystyt oleen tollasella dieetillä?" tai sanonut, "mä en kyl pystys tollaseen". Ensinnäkin, ei ole mikään salaisuus, miten pystyn tähän, eikä siinä ole mitään ydinfysiikkaa. Voin kertoa, miten sen teen ja voin kertoa myös, miten sinä voit sen tehdä. Niille, jotka sanovat, että eivät pystyisi samaan, kysyn, mikset pystyisi? Onko jotain konkreettista, miksi et siihen pystyisi? Olisi hauska, kun joku kuulisi dieetistäni ensimmäistä kertaa ja sanoisikin, "minäkin pystyisin tuohon samaan".


Koitapas sanoa ääneen: "Kyllä, minä pystyn siihen." Eikö jo tuon ääneen sanominen tuo jonkinlaista asennetta olemukseesi! Kun suunnittelin dieettiä kolme kuukautta sitten, sanoin miehelleni ja siskolleni, että eikö niin, että minä pystyn siihen. Miksi en pystyisi, kyllähän minä pystyn! Vastaus oli, tottakai sinä pystyt siihen! Tämän olen itseasiassa oppinut kilpauimisesta nuoruudestani. Ennen kisoja, oli suoritus käytävä lävitse mielessä, mielikuvaharjoitteena. Hoin mantraa itselleni ennen starttia, "minä pystyn siihen, minä pystyn siihen, minä pystyn siihen." Ja niin minä myös pystyinkin. Tämä pätee mihin vain, ei vain urheiluun. Samalla tavalla olen tehnyt ennen tenttejä koulussa tai ennen jotain haastavaa operaatiota töissä.


Toisaalta, kun sanot ääneen, "ei, en minä pysty siihen", olen varma että et pysty siihen ja tiedät sen jo näköjään itsekin! :D Aika hullua olisi edes lähteä yrittämään yhtään mitään, jos päässä soi, en pysty siihen, en pysty siihen, en pysty siihen. Olisi hassua ja jopa vaarallista alkaa esimerkiksi elvyttämään potilasta, jos mielessä soi, en pysty siihen. Olisi aika turhaa palloilla siinä sen kauempaa! :D Tuli vain tällainen hassu ajatus mieleen.


YLE:ltä tuli hyvä juttu, taisi olla A-studio tai joku sellainen. Urheilijoille syötettiin plaseboa, eli lumelääkettä, joka sattui olemaan kalkkitabletti. He luulivat saavansa suoritukseen positiivisesti vaikuttavaa ainetta, ja kaikki ylittivät omat ennätyksensä! Mahtava testi, joka osoittaa, että kaikki riippuu vain pääsi sisällöstä. Suurin vaikutus on siis sillä, mikä on maailmankuvasi ja elämänasenteesi. Sanonta kuuluukin, itse olet oman elämäsi jumala. Sinähän sen päätät, millaisen elämän haluat, ei kukaan muu puolestasi. Ole siis oman elämäsi herra tai rouva.


Tässä pohja, miten pystyn siihen. Sitten ne käytännön asiat. Aloitin motivoituneena ja siis päätöksen tehneenä, eli asenne oli kohdillaan aloittaessani. Kun pohjatyö on tehty, aloitus on kuin lastenleikkiä. Vaikeudet tulevat vasta myöhemmin. Ensimmäiset kaksi viikkoa menevät erittäin helposti, motivoituneena ja zemppi päällä. Sitten tahti alkaakin jo rutinoitumaan, mutta varo, ettei liiaksi. Täytyy silti säilyttää tietty varpaillaan olo, että huomaa, kun heikko hetki on käsillä. Siitä alkaakin sitten se pahin vaihe, eli täytyy olla rehellinen itselleen. Et voi "olla dieetillä", jos joka päivä repsahdat hieman. Siinä täytyy pystyä pysymään!


Tee välitavoitteita matkan varrelle ja kertaa lopputavoitetta säännöllisesti. Esimerkiksi kuukauden välein otat vartalokuvan alusvaatteilla ja päätät, että seuraavan kuvan täytyy näyttää aina paremmalta. Palkitset itsesi tuloksilla, et ruoalla. Motivaatio kasvaa, kun näet tuloksia. Kun olet ollut jo kaksi kuukautta dieetillä, et voi enää lopettaa. Tulokset ovat jo niin hyviä, että on pakko katsoa mihin tämä kaikki johtaa. Et voi lopettaa ja pettää itseäsi, koska olet juuri oppinut rakastamaan itseäsi. Et halua palata entiseen, eli huonoon oloon. Opit itsestäsi koko ajan jotain uutta. Huomaat, että pystyt sanomaan itsellesi ei ja kyllä, oikeissa asioissa.


Ei tämä sen ihmeellisempää ole. Tulet huomaamaan! ;)