Ei oo enää kaikki muumit laaksossa

Eipä tässä oikein mieli tee kirjoitella, kun viides viikko huitelee ohitse, eikä liikkumaan pääse. Jos suomeksi sanoisi, niin vitutuskäyrät on aika korkeella. Selässä on kaikkien aikojen piinaaviin hermotulehdus. Paras apu on ollut makaaminen mahallaan sähköimpulssien kera ja akupunktio ynnä kinesioteippaus. Siihen nähden, että treenasin kahdeksan kertaa viikossa, on minut lyöty maahan jo miljoona kertaa. Psyyke alkaa pikkuhiljaa rapistumaan. Töistä olin poissa kolme viikkoa ja nyt olen ollut töissä toista viikkoa. Yhden kerran viime viikolla pääsin salille asti, koska oli toinen kivuton päivä, mutta kipu palasi melkein heti salin jälkeen, vaikka tein rauhallisesti ja selkää kunnioittaen. Uinti ja vesikävely oli neutraalia ja menen altaaseen taas tässä heti kun vähän helpottaa tuo pinne ja paine.

Kierohan se on kuin savolainen!

Tiedän missä mokasin. Ohje oli, että teet sarjat niin suurilla painoilla, ettet voisi enää enempää sarjaa jatkaa. No, minähän tein! Valitettavasti en tajunnut, että selässäni oleva kasvuvika ei pysy vauhdissa mukana. Jo olemassa oleva virheasento, lisättynä hieman innostuneeseen voimaharjoitteluun ilman valvovaa silmää, johti tähän. Moni on päässyt sanomaan, että "siksi juuri en urheile, kun itsensähän siinä vain hajottaa". Ei ole ollut voimia sanoa vastaan, vaan olen vain nyökytellyt, että älä aloittakaan. 

Dieetti on "muka" säilynyt, mutta en tietenkään vetele samoilla proteiinimäärillä, kun en pysty treenaamaan. Syön vain terveellisesti, mutta en "ohjeen" mukaan. Alkusairaslomalla jaksoin pysyä dieetissä, mutta ei ole järkeä syödä niin paljon proteiinia kuin ahkerasti treenaava.

Tällä hetkellä tavoitteena on kivuton päivä ilman lääkkeitä, mutta pitkällä tähtäimellä syksyllä pitäisi olla kropan kunnossa, kun on yksi jutska. Motivaatiota löytyy vähän liikaakin, ehkä se juuri hajottaa myös pään. Tässä päivityksiä, koska moni on jo kysellyt, mihin katosin.